Suviseuroja eri vuosilta

 Tuossa kuvassa seison isäni edessä lähellä kuvan oikeaa reinaa. Isä istuu ja minä seison.

 Lähdin isän mukana suviseuroihin Nivalaan vuonna 1945, olin silloin noin 3,5 vuoden ikäinen. En muista minne kävelimme, Rajahoikastahan pääsi silloin vain kävelemällä. Oletan että kävelimme Kojolan suuntaan, ehkä Kojolan tien varressa olevaan Kuusela nimiseen mökkiin, jossa asui suutari Petteri vaimonsa Hilman kanssa.
  Polkupyörämatkasta maantiellä Haapajärven suuntaan muistan puiden vilahtelun ohi ja metsän näennäisen pyörimisen, kun kaukana olleet puut näyttivät liikkuvan hitaammin. Muistan illan lähestyessä, kun pysähdyimme jonkun talon pihaan, että mies tuli aitasta paksu leipä kädessään. Olisi mukava tietää mikä talo se oli, mutta selviämättä se taitaa minulle jäädä.
  Voisin luetella muutamia isän kyläreissujen levähdystaloja, joku niistä se voisi olla. Kun ajatellaan reittiä Muurasjärven kautta, kysymykseen voisivat tulla ainakin sukulaistalot Siipola, Pekkala tai Laitakangas Reisjärvellä. Kallistun silti enemmän Haapajärvellä sijaitsevien talojen kannalle, niistä oli aamulla lyhyempi matka Haapajärven asemalle. Siellä tulisivat kyseeseen ainakin Hankala lähellä Rauman siltoja tai Törmälä jossakin Erkkilän risteyksestä Haapajärven keskustan suuntaan. Ne eivät ole sukupaikkoja, mutta kauppamatkojen lepopaikkoja ne olivat.
  Tuli vielä mieleen, että Autiorannan suunnalla oli ainakin yksi sukulaistalo, mutta tuskin isä sinne lähti ajamaan, rautatiestä ja asemasta kauemmaksi.
 

Tähän väliin laitan kuvan Antinkankaan näkymästä Haapajärven rajalta, läheltä Reisjärven rajaa. Seuraavat suviseurani olin äidin mukana Haapajärvellä vuosi taisi olla 1948. Asuimme silloin Muurasjärvellä, menimme seuroihin kuorma-auton lavalla. Siihen oli asetettu poikittain lankusta tehtyjä penkkejä. Muistini mukaan lavalla ei ollut koppia, vaan saatoimme ihailla vapaasti kaunista, aurinkoista maisemaa. Tie kiersi silloin tässä näkyvän mäen vasemmalta puolelta, mäen yli oli hakattu aukko tietä varten. Tietä oli alettu tehdä, mutta syystä tai toisesta työ oli jäänyt kesken. Saattoi olla sodan syttyminen syynä kesken jääntiin, mutta olen askaroinut syytä, että työ oli alkutekijöissä kymmeniä vuosia sodan jälkeen. Kymmeniä kertoja ehdin kiertää Antinkankaan sen vasemman puolen kautta.

  En löytänyt kuvaa Haapajärven kirkosta, niin laitoin edustamaan naapuriseurakunnan, Reisjärven kirkon kuvan.
  Vuoden 1949 suviseurat pidettiin Haapajärven kirkon ja kappalaisen pappilan välisellä kentällä heinäkuun 5, 6, ja 7 päivinä.  En muista missä äitini majoittui enkä sitä, olinko joitakin öitä hänen mukanaan. Rajahoikan mummu oli seuroissa, majoittuen Autiorannan suunnalla Vilppoloilla, jossa oli etäinen sukulainen Kantoloilla, Haapavedeltä tullut ja sinne avioitunut nainen. Eräs niitä sisaruksia oli emäntänä Varisperällä (Kumiseva myöhemmin) Harakan talossa ja yksi vaimona isovaarillani. Tiettävästi he asuivat Kotaniemen torpassa, joka oli Reisjärveen kuulunut enklaavi eli saareke Haapajäven alueen sisällä. Jossakin vaiheessa alue on liitetty Haapajärven alueeseen.

  Olin siis mummun mukana yön Vilppoloilla, seuraavana päivänä kävelimme Haapajärven keskustaan. Kun mummu näki poikia kiipeilemässä kirkkosillan rakenteissa kaiteen ulkopuolella, mummu varotti poikia putoamisen vaarasta.
  Haapajärven keskustassa oli myyntikoju, kun mummu näki kojun ja myytävät tuotteet, hän kysyi että onko tämä nyt sitä jäätelöä. En muista millaisen vastauksen mummu sai, mutta minä sain elämäni ensimmäisen jäätelön. Mummu sen kylmän, tikkuun rakennetun herkun minulle osti.
 Lopulta menimme seurapaikalle, siellä oli äitini pitkästynyt viipymiseemme. Muutaman kerran oli äiti kuulututtanut kaiuttimien kautta kysellen, missä viivyimme. En tiedä pelkäsikö hän eidän hukkuneen Haapajärveen.

  Tähän sopii Rajahoikan mummun kuva, mummun jonka mukana kuljin Haapajärvellä.
  Seurat loppuivat ajallaan, lähdimme kotimatkalle saman kuorma-auton lavalla, jolla olimme menneetkin. Äiti jatkoi kyydissä Muurasjärvelle, me, mummu ja minä, jäimme Pekkaperän risteykseen. Siinä sain juoda elämäni ensimmäisen limonaadin, en muista äitikä vai mummuko sen osti.Kävelimme mummun kanssa kilometrin verran Pekkalaan, jossa asuu mummun sukulaisia. Pariskunta jolla ei ollut omia lapsia, vain ottotyttö Orvokki. Hänen kanssaan kiersimme Pekkalan ympäristöä, keräsin mansikoita jotka halusin viedä kotiin äidille.
 Lähellä oli Laitakangas niminen talo, jossa asui mummun veli, vanhapoika joka teki itse askareensa, leipoi leivät, keitti ruokansa ja sellaista. En muista oliko hänellä lehmiä silloin, kun mummun kanssa siellä kävimme.
  Pekkalasta kävelimme viitisen kilometriä Siipolaan, mummn ja isän sukulaisia sielläkin. Vein Pekkalassa keräämäni mansikat sinne, havaitakseni että ne olivat alkaneet homehtua. Sain itse ne syödä, eivät ne olisi hyvinä kotiin säilyneet. Illan tultua ihmettelin kun Siipolan täti kysyi, haluanko nukkua suon vieressä. Ihmetykseni loppui kun käsitin, että kyseessä olikin Sulo niminen poika, toki halusin nukkua hänen vieressään.
  Lähdimme mummun kanssa Siloman, eli kuten kansa sanoi, Silomaan linja-autossa. Mummu oli kuullut, ettei auto ota kyytiin jos siihen pyrkii väärältä puolelta. Meitä jännitti, että kumpi puoli on se oikea puoli. Onneksemme pääsimme kyytiin, Reisjärven suuntaan ja sitten Muurasjärvelle.
  Myöhemmin kuulin, että varsinkin alkuaikana oli aloittava liikennöitsijä Harry Siloma tuumannut eri puolelta pyrkivistä, että otetaanpa nuo sitten palatessa. Liekö sitten totta vai tarua?
  Muurasjärvellä pelkäsimme, kun Lehtoperän ohitettuamme oli Lehon ja Louhulan rajalla kaksi hevosta tiellä, aitojen välissä. En tiennyt silloin mahdollisuutta kävellä suoraan Juureisen pihan kautta, oli pakko mennä hevosten sekaan vaikka pelotti. Eivät ne olleetkaan pahoja elukoita, aivan nätisti ne päästivät meidät ohitseen, eivät edes seuranneet meitä.

   Koska mainitsin hevoset, lisään tähän väliin isäni ottaman keväisen kuvan. Isä siinä on kylvövakkoineen, hän on tiettävästi laukaissut kameransa mustalla ´rullalangalla nykäisemällä. Mustalla siksi, ettei se näy kuvassa valkoisen tavoin. Karhin päällä seisova mies on varmaan isäni veli Arvi Kantola.

  Vuonna 1950 suviseurat pidettiiin Ylivieskassa Nousiaisten kentällä, kansakoulun lähellä. Oli siinä lähellä kirkkokin, muistan sen siitä, että isäni istui ja kuunteli mielellään kirkossa. Muistan myös, kuinka mielelläni ravasin veljeni Vilhon kanssa urkulehterin portailla. Kuullessani muutama vuosi sitten uutisissa Ylivieskan kirkon palavan, muistin erityisesti urkulehterin portaat, että nyt nekin palavat.Paloivat siinä urutkin, ei niitä kukaan pystynyt pelastaaan.
  Olimme me isossa teltassakin ja muuten kentällä vaikka niistä en paljoa muista. Muistan sentään isän ruoan etsinnän, vaikka en muista mitä söimme.
  Silloin seurat kestivät viimeisenä päivänä myöhään, iltayöllä ajoimme junalla Haapajärvelle. Oli alkanut hiljainen vesisade, autojen lähdöt kuulin Haapajärvellä kuin seuraväki olisi laulanut. Tietysti se oli sitä, että aivoihini oli tarttunut seuraväen laulu, eikä se sieltä nopeasti jäänyt pois.
  Haapajärvellä menimme yöksi Törmälään, se oli viimeinen kerta kun siinä talossa kävin. Vanhempani olivat kertoneet ihmeenä, että Törmälässä on sähköradio. Olihan se hauska nähdä, vaikka ei se radiota kummempi ollut.

 Pitäisi olla Oulun tuomiokirkko, mutta on Alavuden kirkko. Edustakoon tämä Oulun kirkkoa ainakin siihen asti, että saan kuvan myös Oulun tuomiokirkosta.
 Syynä on se, että vuonna 1956 istuin isän kanssa paljon suuressa Oulun kirkossa. Entiseen tapaan sinne oli vedetty johdot ja asennettu kaiuttimet, joista sai kuunnella isossa teltassa pidettyjä seuroja.

  Välissä oli ollut monet suviseurat, joihin emme päässeet niiden etäisyyden ja oman köyhyytemme vuoksi. 1955 olivat vanhempani sopineet, että käyvät suviseuroissa vuorovuosin. Kun isäkin osasi lypsää, oli äidin vuoro ensimmäisenä. Vuonna 1955 hän kävi Kemin suviseuroissa muutamia lapsia mukanaan. Vuonna 1956 oli isän vuoro päästä seuroihi ja minä pääsin hänen mukanaan.
  Vuonna 1957 olivat suviseurat Kuopiossa, äiti oli sinne lähdössä muutamien lasten kansssa. Minä valmistauduin jäämään kotiin isän kaveriksi, mutta toisin siinä kävi.Katsellessani lähtijöiden valmistelua, silmiini tirahti parisen kyyneltä. Vaikka pyrin salaamaan ne toisilta, äiti huomasi ne. Hän heltyi, että kun Kalervon tekee nuin mieli mukaan, otetaan hänet. Niin lähdettiin, mentiin yöksi Haapajärven Kämäräisille, aamulla varhain saapui Oulusta lähtenyt seurajuna ja poimi meidät kyytiinsä. Matkalla kuuntelin vähäjärvisen Pohjanmaan ihmisten ihastelua: "Voi kun on kaunista" junan ylittäessä järviä Iisalmeen mennessä.
  Kuopion suviseuroista muistan toistuneet, rankahkot vesisateet. Ennen sotia hankittu iso teltta oli ollut sotatarvikkeiden varastona talvi- ja jatkosodassa. Niissä se oli kulunut ja reikiintynyt niin, että monella oli sateenvarjo suojana isossa teltassakin. Teltan rei'istä tirisi vettä pieninä noroina, sellaisen kohdalla pystyi istumaan vain sateenvarjolla suojattuna. Muistan kerran kun ilmoitettiin telttakolehti uuden ison teltan hankkimiseksi ja kuulutuksen jälkeen alkoi rankkasade. Tuskin tehokkaampaa tapaa kukkaroiden avaamiseksi olisi voinut olla.
  Oli Kuopion suviseurojen aikana aurinkoisiakin jaksoja. Silloin sateeenvarjot toimivat ulkona istujilla päivänvarjoina.
  Seurojen jälkeen kävelimme Kuopion asemalle odottamaan seurajunaa paluumatkalle. Silloin tuli Herättäjäjuhlien juna vastaamme, ilmeisesti seurajunamme odotti sitä niin, ettei päässyt tulemaan ilmoitettuna aikana. Seurajunan odottajat lauloivat Siionin lauluja, vastaan tulleesta junasta meille huiskutettiin. Taisimme mekin huiskuttaa.

   Valitsin isäni Nivalassa ottaman kuvan edustamaan Kuopion ja Jyväskylän suviseuroja. Jyväskylässähän vanha teltta oli käytössä viimeisen kerran. Ennen seuroja olivat levittäneet teltan osat maahan ja ruiskuttaneet ne jollakin kyllästysaineella. Niin pystyi se teltta palvelemaan vielä niiden seurojen ajan.
  Vanhempieni sopiman vuorottelun mukaan olisi ollut isän vuoro päästä Jyväskylän suviseuroihin. Isä ei sinne päässyt, hän oli päässsyt edellisen vuoden lopulla parempiin seuroihin, sinne mihin eivät maailman murheet mieliämme enää paina eikä niitä muisteta. Veljeni Vilhon kanssa kävimme isän sijaisina Jyväskylän suviseuroissa.Seuroista muistan kävelyt Hippoksen ja tätini asunnon välillä. Muistan myös äitini äidin, Hilma-mummun, joka päivitteli nylonsukkia nykyajan hömpötyksenä ja turhana kaunisteluna.
  Sen jälkeen meiltä jäi väliin kolmet suviseurat. Helsinki ja Kajaani tuntuivat kaukaisilta, ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia niihin lähteä. Kajaanin kesänä olin työssä Viitasaarella, ei tullut edes mieleen kysyä vapaata seuramatkan ajaksi. Seurojen radiolähetyksen aikana kävin Viitasaarella hammalääkärillä. Ajoin sinne polkupyörällä Kutemaisen Koivulahdesta, kirkonkylässä ajaessani kuulin radion seuralähetystä erään talon avoimesta ikkunasta. Teki mieli mennä kuuntelemaan, mutta en uskaltanut.
  

  Tässä on kuva Rautalammin kirkosta, siellä ei ole koskaan järjestetty suviseuroja, mahdetaanko koskaan järjestää? Laitoin tämän vain välikuvaksi, komea kirkkohan tuo on. Liekö ollut sama kirkko silloin, kun Pihtipudas kuului Rautalammin seurakuntaan. Pitkä on silloin ollut kirkkomatka, mistä kautta lienevät kesäisin soudelleet? Ei siellä päiväseltään ehtinyt käydä talvellakaan, jossakin piti yöpyä, mutta missä. Oliko kirkkotupia vai oliko jokaisella omat luottopaikkansa joissa majoittuivat.
  Rautalammin kirkko saa edustaa Kuusamoa, sinne minun ja veljeni piti päästä, kyytikin oli varattu Kinnulan linja-autoon. Viime hetkellä tuli äidille muuta menoa, suostuimme Vilhon kanssa jäämään kotimiehiksi.
  Syksyllä menin armeijan leipiin Kuopioon ja Helsinkiin, seuraavan kesän suviseurat olivat Raahessa. Sinne menimme Vilhon kanssa junalla, silloin oli vielä junaliikennettä Tuomiojan ja Raahen välillä, tovi piti odottaa Raaheen lähtevää junaa Tuomiojan asemalla. Tuntuu hassulta ajatella, että Tuomioja oli vielä lapsuudessani Lappi niminen, en muista oliko nimi vaihdettu silloin kun Raahen suviseuroihin menimme.
 


 Alla kuva Nivalan suviseuroihin 1945 osallistuneista puhujista. En tiedä onko kuva isäni vai jonkun muun ottama, historiallinen se ainakin on.
 

    Vuonna 1963 kävin polkupyörällä Ylivieskan Suviseuroissa. Ajoin esin Nähtävän risteykseen taloon, joka oli ilmoitettu myytäväksi. Sinne tuli äitikin ja tutustuimme viljelyksiin ja rakennuksiin nuoren Jussi-isännän opastuksella. Hyviltä näyttivät paikat, mutta äiti kauhisteli pelloilla kasvavaa juolavehnää. Hän sanoi ettei tehdä reikää päihimme, vaikka Jussi esitteli pihan ja maantien välissä mainiota hiekkavarastoa. Pelkästään hiekan vuoksi olisi tila kannattanut ostaa, hiekasta sai aikanaan moninkertaisesti sen, mitä Jussi tilastaan pyysi.

 Siltä reissulta jatkoin pyöräilyä Sievin kautta Ylivieskaan, jossa pääsin heti silmikoimaan koneen kuorimia perunoita.Sitä työtä jatkoin melkein seurojen loppuun asti, toki välillä kävin kuuntelemassa isossa teltassa. Toki perunatyössä pystyi kuulemaan, vaikka enammän siinä keskusteltiin kuorijoiden kesken.
  Seurojen jälkeen olin mukana purkamassa isoa telttaa, kokemus oli sekin ensimmäisellä kerralla. Vielä yövyin seurapaikan läheisellä koululla, sunnuntain aikana pyöräilin kotiin.

Vielä kuva Nivalan 1945 suviseuroista, vanha teltta sisältä ja paljon ihmisiä

 

Vuonna 1964 olin maatalousharjoittelijana Reisjärven kansanopiston maatilalla. Ilmoitin lähteväksi reisjärvisten linja-autoon, johon lähti paljon opistolaisiakin. Ennen seuroja oli maamieskoululla salaojakurssi, kurssin välissä kävin opistolla pesemässä sukkia ja muita vaatteita seuramatkan varalle. Eräs opiston kesäkurssilainen valitti, ettei mahtunut suviseurakyytiin. Kurssilaisena hän oli sidottu seuroihin lähtevään ryhmään, minulla ei sellaista sidosta ollut. Tarjouduin menemään muulla kyydillä, että varaamani paikka jäisi hänelle. Leena suostui ilomielin ehdotukseeni, mutta sitä ei tarvinnut toteuttaa. Leena mahtui kyytiin ja minäkin mahduin.

  Kesäkurssin tytöillä oli Joensuussa opiskeluun kuuluvana palvelu ruokahuoltoon kuuluvissa tehtävissä, heille oli majoitus Joensuun Rauhanyhdistyksen talossa. Sinne katosi myös eräs tyttö, jonka kanssa halusin kävellä, katsella paikkoja ja istua isossa teltassa puheita kuuntelemassa. Sen sijaan tapasin veljiäni, jotka olivat menneet muurasjärvisten linja-autossa. Heillä oli mukana eväitä niin paljon, että niitä riitti minullekin. Veljeni jätti eväitä sisältävän salkkunsa pöydälle ja menimme ostamaan keittoa.
  Palasimme ruokalautasia kantaen pöydän luokse, meitä odotti yllätys, salkku oli kadonnut pöydältä, johon veljeni oli sen jättänyt. Veli käveli löytötavaratoimistoon ja sinne oli joku ehtinyt salkun kiikuttaa. Hiukan syöntimme viivästyi, mutta keiton saimme syödä lämpimänä viivästyksestä huolimatta.

 

Tässä muutama Joensuun suviseuroissa otettu kuva, isäni vanhalla voigtländerillä ne otettiin. Taitavat olla minun kansanopiston laboratoriossa kehittämiä kuvia. Eräiden edellisen talven opiskelijoiden ohjauksessa opin kehittämään niin filmejä kuin niistä kopioituja valokuviakin.

Seurat kestivät iltammyöhään, kotimatka ajettiin yön tunteina, perillä opistolla olimme aamuyöllä. Alkumatkalla pysähdyimme katsomaan suurta henkilöautoa, joka makasi tien luiskassa selällään. Hyvän keikauksen se oli saanut, mutta matkustajat oli viety pois, ilmeisesti hoiton. Meidän automme kuljettajaa alkoi jututtaa se tyttö, jolle olin luvannut varaamani paikan ja joka ei lopulta sitä tarvinnut.

 Vuoden 1965 suviseurat olivat Rovaniemellä, menimme sinne reisjärveläisten tilaamassa yhteiskuljetuksessa. Menomatkalta muistan Hilja Ruotosen ihastelun, kun hän näki erään pysähdys- ja kahvittelupaikan maastossa kulleroita. Niitä etsin turhaan seurojen jälkeen kotimaisemistani, myöhemmin selvisi, etteivät kullerot viihdy happamissa maissa ja tämän seudun maat ovat happamia. Ruotoset keräsivät kulleroita muistoksi matkasta, en tiedä miten kukat selvisivät suviseuroista ja Rovaniemestä, enkä sitä, pääryivätkö ne lopulta Kojolaan Ruotosten kukkapenkkiin.

Yövyimme Rovaniemellä jollakin koululla yhteismajoituksessa, siellä äiti esitteli että seurustelen taivalkoskelaisen tytön kanssa. Siihen ilmestyi pariskunta, mies esittäytyi Heikki Lohilahti nimellä ja että hän on Kaisan kanssa sukua. En olisi siitä asiasta silloin keskustella, sillä ei ollut lainkaan varmaa seurustelumme. Päinvastoin Kaisa oli antanut kyselyihini kiertäviä, epäsuoria vastauksia. Siitä syystä yritin lähestyä Rovaniemellä muita tyttöjä, mutta se kävi kömpelösti, ilman kunnollisia keskusteluja. Keskustelut Kaisan kanssa alkoivat vasta seuraavana talvena.

  Laitan kuvan Rovaniemen hiidenkirnusta, vaikka emme suviseurareissulla sillä alueella käyneetkään.. Kymmeniä vuosia myöhemmin kävin kuvaamassa kirnuja, tässä yksi niistä kuvista. Käykää ihmeessä lukemassa myöhemminkin, ja tärkeintä, kirjoittakaa kommentteja, jatkan ensi kerralla tai myöhemmin suviseuramuisteluita.

  Vuoden 1966 suviseurat pidettiin Oulussa, minun oli määrä jäädä kotiin ja päästää äiti seuroihin. Toisin kävi, olin mennyt kihloihin ennen seuroja, morsiameni vanhemmat pyysivät, että tulisin Kaisan kaveriksi hoitamaan heidän lehmiään. Muuta mahdollisuutta minulla ei ollut kuin suostua.
Ajoin junakyydillä kotiin, äiti moitti turhaa ajamista, mutta minulla oli mielessä AIV-rehun teko. Paljoa sitä ei meillä silloin tehty, vain kaksi kuormaa ajoi Mäkelän Kauko navettamme taakse, pudotti sinne kasaan. Siitä hankosin heinät pieneen, 2x2,5 metrin kömmänään, suojasin muovilla ja painotin kivillä. Sinne heinät jäivät maitohappobakteerien jalostettavaksi, minä ajoin mopolla Muurakseen, jätin mopon metsään ja hyppäsin junaan.
  Seurasin Kaisan touhuja tyytyväisenä, havaitsin että ainakin maidon puhtaudesta hän pitää huolen, niin tarkkaa hänen katseensa seurasi tonkassa olleen maidon pintaa.